HAAPASAARI
- Kartta
- Aikataulutiedot
- Osuuskauppa
- Haapasaaren osakaskunta
- Luontoretkeily

Kuvia Haapasaaresta
* Kuvia - Nykypäivä
* Kuvia - Vanhaa aikaa

HAAPASAARI-SEURA RY.
Esittely
Tiedotteet
Toimintaa
Puikkaripäivät
Johtokunta
Jäsenasiat
Haapasaarelaista perinnettä
Tuotteitamme
Palautetta
Haapasaaren koulu

Sivukartta
Linkit ja itäinen saaristomme

© Haapasaariseura

  Haapasaariseura ry - Haapasaarelaista perinnettä

Syntyhistoria
a

Perkeleen karit - kenen?
Haapasaaren saariston ensimmäisen asutusvaiheen aikaisista maanomistusoloista ei ole tietoa. Vähäisen asutuksen autioiduttua saaret tulivat kuulumaan valtiolle, ja tämä omistussuhde kesti 1640-luvulle saakka. Myöhemmin Kustaa Horn osti osan saaristoa sekä samaten Suursaaren, Tammion ja Kuorsalon. Vuoden 1663 maakirjassa Haapasaari mainitaan Kustaa Eevertin poika Hornin rälssitilana.

Seuraavan vuosisadan alussa, vuosina 1702-1706, omistajiksi ilmoitetaan eversti Herman Wrangellin perilliset, mutta tätä ennen saaristo on vielä kuulunut Henrik Henrikinpoika Hornille, jonka mainitaan ostaneen sen kuninkaalliselta kruunulta ja majesteetilta. Kovin lyhytaikaisten omistussuhteiden jälkeen se on edelleen joutunut uudelle omistajalle, mutta miten, siitä ei ole tietoa. Vuonna 1778 omistajaksi mainitaan haminalainen kauppias Carl Bruun. Haapasaaren saaret käsittävän rälssitilan viimeinen ulkopuolinen omistaja oli neiti Carolina Indrenius, joka oli todennäköisesti Vehkalahden kirkkoherran tuomiorovasti Emanuel Indreniuksen tytär.

Haapasaaren luotsit ostivat saaret itselleen 6.9.1842 päivätyllä kauppakirjalla. Tähän kauppaan kuuluvat saaret ja vedet eivät kuitenkaan tulleet riittävän selvästi kirjatuiksi, vaan omistussuhteista ja oikeuksista kalavesiin riitti jatkuvasti riitoja naapurisaarten asukkaiden kanssa. Kunkin talon omistus ilmoitettiin osuuksina, joiden pohjalta suoritettiin osakasjako v. 1872, ja se vahvistettiin Kymin kihlakunnan oikeudessa 28.2.1878. Saariston nykyinen maanomistus pohjautuu edelleen paljolti tähän tilusjakoon.

Hylkeenpyynti

Hylkeenpyynti jakaantui kahteen pyyntitapaan:
talvi-eli poikapyyntiin ja kevät- eli pyssypyyntiin.
Talvipyyntiin alettiin valmistautua hyvissä ajoin syksyllä. Muodostettiin venekunta eli artteli, johon kuului 3-4 miestä. Arttelin välineitä olivat haapio, johon kahden airoparin lisäksi liittyi rööki eli venesuksi, joka oli helpottamassa veneen vetoa lumisella kelillä sekä raakapurje, josta oli hyötyä myötäiseen kuljettaessa.
Muita arttelin välineitä olivat: kiikari, priimuskeitin, valopetrooliastia, myrskylyhty, rautapata ja vesiastia, jossa sulatettiin vettä lumesta ja jäästä.

Mieskohtaiseen pyyntivälineistöön kuuluivat:
sukset, torpuska eli välinelaukku, hylepaula, hylerauta, harppuuna eli hylekuokka, jääkengät, puukko ja kompassi. Oman rotunsa muodostanut hyljekoira oli mukana jokaisella miehellä. Kukin arttelin jäsen huolehti omista eväistään. Tärkein ruoka-aine oli reikäleipä, jota naiset jo loppiaisen jälkeen olivat leiponeet pari vartaallista kuivumaan. Hyljekoira käytti myös ravintonaan leipää. Muita evästarvikkeita olivat suolainen sianliha, tee, sokeri, voi ja perunat.
Pyyntiinlähtö tapahtui helmikuun 10-15. päivän joutuvilla ja pyyntikautta kesti noin kuukauden ajan. Jos todettiin, että jäät olivat pysähtyneet Suomenlahdelle siten, että oli löydettävissä kiinteä maatukikohta, kuten Someri, Narvi, kiuskeri, niin kuljettiin joskus aina Koivistolle asti.

Joskus harrastettiin myös syyspyyntiä, jolloin ammuttiin rantakiville loikoi|emaan tulleita hylkeitä.
Hylkeenpyynti oli ennen tärkeä elinkeinonhaara, saatiinhan eläimestä monenlaista raaka-ainetta. Hylje-naaraan lihaa (risaa) käytettiin ravintoaineena saarelaiskodeissa, traanista keitettiin öljyä, jota käytettiin puuveneiden kyllästämiseen, rakennusten ulkomaalaukseen sekä jalkineiden voiteluun. Nahasta valmistettiin rukkasia ja hissukkasaappajta. Kuutin nahka oli arvokas turkismateriaali.
Nykyisin ei hylkeestä enää makseta tapporahaa.


Haapio laitettu yökuntoon ( kuva vuodelta 1953)

Nuotan veto

Vanhin kalanpyydys Suomenlahdella on nuotta. Entisinä aikoina se kudottiin kotona kehrätystä hamppulangasta. Vielä nytkin riippuu Haapasaaressa aittojen seinillä häkliä, joilla hamppu häkilöitiin ennen kehräämistä. Samoin on varastoissa erimallisia rukkeja, joilla kehrättiin ahkerasti verkkolankaa. Tiheä nuotan perä ja rintamurut kudottiin hampun sydämistä kehrätyistä ohuista langoista, mutta nuotan reisiin kuuluvat kaks-kynnenmurut sekä koiriot ja runotkat eli siulat valmistettiin rohdinlangoista. Rantanuotan korkeus oli kuusi metriä, ympärysmitta 120 syltä.

Eri murujen solmuväli oli seuraavanlainen:
- koiriomurut 30 mm
- kakskynnenmurut 25 mm
- rintamurut 20 mm
- perän sivumurut ja pohja 20 mm

Haapasaarelaiset eivät voineet kasvattaa hamppua
pienillä, kallioisilla saarillaan, joten sitä tuotiin Venäjältä tai Virosta.
Hailinuotta oli kallis meripyydys ja sen valmistamiseen kului paljon aikaa. Naiset kehräsivät hamppulangan. Miehet istuivat verkkohankojen ääressä ja kutoivat nuotan murut, jotka jamottiin yhteen. Pauloina käytettiin kotitekoista, tervattua hamppuköyttä, jonka raaka-aineena oli useimmiten säikeiksi purettu paksu laivaköysi. Kuluneet kohdat poistettiin. Säikeet solmittiin yhteen ja kerittiin kerille, veivattiin kieriksi, kerrattiin ja saatiin uutta nuoraa. Nuotan mittaaminen ja pauloitus olivat vaateliasta työtä. Ne tehtiin hyvin huolellisesti. Nuotan kiveksinä käytettiin tuohikiveksiä ja Kuoret eli kohot valmistettiin kuusipuusta. Hailinuotta tervattiin seoksella, jossa oli puoleksi vettä, puoleksi buutervaa. Talvinuottaa, joka oli samanlainen kuin koivistolaisilla, ei tervattu.

Vuonna 1775 oli Haapasaaressa Yrjölän talossa kaksi nuottaa ja kymmenen hailiverkkoa. Tällaisiin taloihin palkattiin Virosta tai Kymin mannerkylistä saarpiikoja avuksi nuotan vetoon ja hailien ruokkimiseen. Myöhäisempinä aikoina nuotat alettiin kutoa 9-12 säikeisestä pumpulilangasta ja kohoina alettiin käyttää korkkia. Nykyiset nuotat ovat nailonia.

Entisajan nuottapyynnistä
Nuottapyynnistä avoveden aikana tiedetään kertoa seuraavaa: Venekuntaan kuului viisi henkilöä, joista kaksi paria jäi nuottaa vetämään. Keulamiehen paikka oli nuotan perällä. Kun nuotta oli soudettu mereen ja köysi tullut maihin, jäivät muut vetämään, mutta keula-mies meni nuotan perän kohdalle, missä oli kuppu. Hän otti kupun veneeseen ja piti nuorasta kiinni. Keulamies tarkkaili nuotan kulkua ja jos se sattui juuttumaan kiinni, hän huusi rannalla oleville: "Aliköysimelt kii, päälliköysimelt kii, perilt kii" ja meni itse päästämään. Rannalla olijat tiesivät vetää tämän mukaan.Vielä 110 vuotta sitten jaettiin nuottakuntien saalis tasan jakorannassa.Jakoa valvomaan oli valittu luotsi-taarasti (luotsivanhin).


Verkon "perkausta"

Kunnan vaakuna

Haapasaaren kunnan vaakuna
Vaakuna

Kimmo karan suunnittelema Haapasaaren kunnan
vaakunan on sisäministeriö vahvistanut 11.12.1957
Taiteilija Kimmo Karan laatima luonnos "Puikkarit"
jonka vaakunaselitys kuuluu:"Sinisessä kentässä
kolme hopeapuikkaria alatusten"

Luotsaus
Koska Haapasaari sijaitsee laivaväylien varrella on ilmeistä että saaren miehet ovat toimineet luotseina 1600-luvun jälkipuoliskolta asti. Vain kalastamisen ja merenkulkuun tukeutuva elämisen muoto teki olemisen saarella mahdolliseksi, siksi luotsien tärkeimmäksi toimeen tuloksi muodostui hailinpyynti
.

Kun Haapasaaren luotsiaseman toiminta päättyi v. 1966 ja luotsit siirtyivät, muutaman vuoden jatkunutta päivystystoimintaa lukuun ottamatta, Haminaan, päättyi samalla saaren historian ja asutuksen kannalta tärkeimmän valtion laitoksen osuus. Monien muiden samaan aikaan osuneiden toimenpiteiden kanssa sillä oli myös huomattava merkitys vakituisen asutuksen luonteeseen. Aktiivisessa työssä olevista juuri luotsit olivat aina muodostaneet suuren ja näkyvän osan.Suomenlahden karikkoiset ja saaria täynnä oleva vedet ovat aina olleet vaarallisia merenkulun kannalta ja luotsien käyttö on ollut ainakin ulkomaisille aluksille ehdottoman välttämätöntä.

 
Luotsivene menossa laivaan

Haapasaaren meripelastustoiminta tukeutui saaren omien ammattikalastajien ja luotsien apuun aina 1930-luvun loppupuolelle asti. Heidän taitonsa liikkua myrskyävällä merellä ja karikkoisten vesiensä tuntemus oli vertaansa vailla.

ETELÄ-SUOMl 13.6.1914 "Palkkio urotyöstä"

Senaatti on myöntänyt Haapasaaren ulkosaarelta 
kotoisin olevalle luotsille Jalmari Yrjölälle sekä kalastajille
Aleksanteri Kurjelle, Hesekiel Hanskille ja Wil­ liam Eerolalle,
jotka marraskuun 30. päivänä 1913 oman henkensä ja
terveytensä menettämisen uhalla olivat varmasta kuolemasta pelastaneet
haaksirikkoon joutuneen suomalaisen "Agda"-nimisen
purjelaivan päällikön ja miehistön, tuosta uhraavaisesta
urotyöstä 75 mk:n rahapalkinnon, mitkä rahat ovat
lääninrahas tosta täällä nostettavissa."

Sotalaiva suomesta sodan aikana Tyttö ja venäläinen sotalaiva vuodelta 1912
Vanhoja sotalaivoja ( kuvat vuodelta1914 ja 1943 )